Rakkaus.

Lainaan tässä tekstissä useita otteita Jiddu Krishnamurtin "Meeting Life"
Suom. (Elämän syvä haaste)- kirjasta.
Se oli ensimmäinen tutustumiseni Krishnamurtin kirjalliseen tuotantoon.
Lukiessani tuon kirjan ensimmäistä kappaletta, nimeltään "Järvi" oivalsin
heti, että nyt tämä mies kertoo juuri siitä, mitä olin koko ikäni etsinyt;
tuntenut satunnaisina ajattomina onnenhetkinä lapsuudessani ja sitten
lopulta tuntuneeni sen johonkin kadottaneen.

Mutta "se jokin" joka, kuitenkin minulle on kummitellut kaiken tämän
varhaisaikuisuuteni myrkyisten vuosieni keskellä, muuttumattomana,
nimeämättömänä, pitäen minut kuitenkin jotenkuten kasassa tällä
kaoottisella matkallani.

Tuo jokin joka läpäisee kaiken maailmassani: ihmissuhteeni,
harrastukseni,arkipäivän ongelmani, tuon kaipaamani tuntemattoman
maan mysteerin; kaiken.
Krishnamurti käyttää siitä nimitystä rakkaus.

"Sinut oli vallannut ihmeellinen, syvä hellyyden tunne, joka ei kohdistunut
mihinkään eikä kehenkään. Se oli sitä täyteyden tunnetta, jota voisi sanoa
rakkaudeksi. Tärkeintä on saada tuntuma tuohon syvyyteen. Se edellyttää
mielen hiljaisuutta sen sijaan, että pieni, typerä mieli lakkaamatta
höpöttäisi ajatuksiaan. Hiljaisuus on ainoa keino, ainoa väline, joka voi
tunkeutua sellaiseen, mihin turmeltunut ihmismieli ei ulotu"

Mitä on rakkaus? Uskaltaako siitä enään edes puhua julkisesti? Monesti
uskonnoissa puhutaan rakkaudesta lähimmäistä kohtaan. Tai rakkaudesta
jumalaa kohtaan. Onko se olemassa eri muodoissa...

"Rakkaudesta on puhuttu paljon. Jokainen nuori mies sanoo rakastavansa
jotakuta naista, pappi jumalaansa, äiti lapsiaan, ja tietenkin myös poliitikko
pelaa rakkaudella. Olemme todellakin pilanneet koko sanan ja
kuormittaneet sen merkityksettömällä sisällöllä, joka vain heijastaa omaa
sisäistä kapea-alaisuuttamme. Tämän itse luomamme kapean
merkityksen johdattamana yritämme löytää toisenlaista rakkautta, mutta
päädymme tuskaisina arkipäivän hämmennykseen ja kurjuuteen."

Monet pitävät ehkä äidin rakkautta lastaan kohtaan suurimpana rakkautena,
mikä voi tämän maan päällä olla mahdollista.
Mutta, sitten herää kysymys rakastaako hän myös miestään yhtä paljon?
Entä naapurin lapsia tai juoppoa joka on sammuneena ojanpohjalla?
Voiko rakkautta verrata? Ja voiko rakkaus olla rajallista? Onko rakkaus
rajallista, sillä jos se on rajallista, omaa kapea-alaistamme johonkin kohdistuvaa, ajatuksen tuotetta, voiko sellainen olla todellista rakkautta?

"Emme tiedä, mitä rakkaus on. Me tunnemme vain sen oireet: nautinnon,
kivun, pelon, ahdistuksen ja niin edespäin. Yritämme ratkaista oireita, ja se
on pimeässä vaeltamista. Siihen kulutamme päivämme ja yömme, kunnes
kuolema kohtaa ja kaikki on hetkessä ohi."

Krishnamurti ehdottaa että, tätä todellista rakkautta voidaan ehkä lähestyä
älyllisesti, kertomalla mitä se ei ole. Se ei ole väkivaltaa, ei kateutta; tuskin
vertailemista, kunnianhimoa.

"Mutta siinä se oli kaikkialla; vedessä, ympärilläsi, puunlehdessä,
sorsassa, joka yritti niellä liian suurta leivänpalaa ja ohitsesi ontuvassa
naisessa."

Meissä on valtavaa hämmennystä ja ristiriitoja. Monet eivät halua tai pysty
edes tiedostamaan tämän elämän kaoottisuutta. Meillä saattaa pinnallisesti
olla asiat kunnossa; taloudellinen tilanteemme on kunnossa, perheellämme
on kaikki hyvin, mutta tuon pinnan alla saattaa yhä vallita epäjärjestys.

"Kun se tulee, älä tartu siihen, älä talleta sitä kokemuksena. Kun se kerran
koskettaa, et ole enää entisesi. Anna sen vaikuttaa: jätä ahneutesi, vihasi,
yhteiskuntaan kohdistuva oikeutettu närkästyksesi. Se on melko villi ja
kesyttämätön, eikä sen kauneus ole lainkaan sellaista, mitä yleensä
arvostetaan."

Joten, mitä on rakkaus? Voiko toinen kertoa toiselle mitä se on?
Mitä on tuo mittaamaton "jokin", kuvailematon ja muuttumaton, jota ihminen
on koko historiansa aikana vuosisadasta toiseen tuntunet etsivänsä, sitä
kuitenkaan kokonaan löytämättä, ymmärtämättä että tuo jokin, onkin ehkä
lähempänä ja yksinkertaisempaa, kuin mitä kuvitella edes saattaisi.

"Ole joskus yksin, ja jos sinulla on onnea, se saattaa saapua luoksesi
katsoessasi putoavaa lehteä tai yksinäistä puuta, joka kasvaa kaukana
aukealla pellolla."

It's not a lake, It's an ocean

Pari viikkoa sitten tapahtui oivaltaminen joka järisytti koko maailmankuvaani uudeksi, tuntemattomaksi. Tuo oivaltamani asia oli että: Objektiivista maailmaa ei ole, ei myöskään subjektiivista.

Tuo oivallus heräsi yksi ilta kun mietin Markku Siivolan artikkelia Subjektin ja objektin samuudesta:

http://www.netlife.fi/~msiivola/omia/viittoja.html#subjekti&objekti

,jota suosittelen kaikille asiasta kiinnostuneille, sekä mietin maailman(i) luonnetta ylipäätään.
Ja yllättäen, kuin välähdys se tapahtui, tuo rajan katoaminen tarkkailijan ja tarkkailtavan väliltä.
Tämä saattaa kuulostaa sinusta täysin epäloogiselta ja hullulta tai asia on ollut jo sinulle itsestään selvyys, mutta kirjoittajalle se ei täysin selvä ollut.

Tuo hätkähdyttävä oivallus teki selväksi koko Markun artikkelin, vaikka olin sen tajunnut kyllä aikaisemminkin jotenkin älyllisesti mutta, tuo omakohtainen oivaltaminen,asian kokeminen todellisesti, ei teoreettisesti on hyvin eri asia. Olen tämän kyllä aina aavistanut jollain tasolla mutta, ilmeisesti vasta nyt päivätajuntani oli sen valmis vastaanottamaan.

Mietin siis ulkomaailmaa ja omaa maailmaani sekä sitä, missä niiden välinen raja menee, missä menee minun ja havaitsevani maailman raja?
Mihin tuon rajan vedän? Missä kohdassa ulkomaailma loppuu ja missä kohdassa alat sinä itse, joka ulkomaailmaa katsot?
Ja oivalsin ettei tuota rajaa voida vetää. Olen vain yksin omassa maailmassani, mutta kuitenkaan en ole. Sinä olet minua, koska minä yksin olen kaikki, koska näen vain oman maailmani, johon kaikki kuuluvat.
Mutta toisaalta myöskään subjektiivistäni maailmaa ei ole, koska ei ole subjektia, joka maailmaa havaitsee. On vain mysteeri, kuten Markku osoittaa artikkelissaan:

"Havaintomme havaitsijasta, katsojasta joka katsoo ulkomaailmaa, on vain havainto havaintojen joukossa. Emme voi tietää havainnoijasta mitään, koska jokainen havainto myös havainnoijasta on vain havainto, ei havainnoija. Jokainen havainto itsestäsi ja aisteistasi et ole sinä itse aisteinesi, vaan vain havainto itsestäsi, havainto havainnoijasta, joka puolestaan on siis täydellinen tuntemattomuus. Sinä, joka havaitset, olet mysteeri."

Tuohon kaksinaisuuteen ja sen päättymiseen liittyy paljon, mutta en nyt mene siihen, ja Markku on sen artikkelissaan hienosti koittanut selventää.

Mutta, paria asiaa haluisin hieman miettiä; tämä tuo uutta oivallusta minulle myös Krishnamurtin opetuksien suhteen.

Hänen usein sanomansa: "Tutkiessanne maailman tajuntaa tutkitte omaa tajuntaanne ja omaa tajuntaa tutkiessa tutkitte myöskin maailman tajuntaa.Te olette maailma, ette ole siitä erillinen."

Aivan niin, pystyn vaikuttamaan ja tekemään ratkaisuni vain omassa subjektiivisessä maailmassani: mikä siis on myöskin objektiivistä ulkomaailmaa. Sisäinen maailmani on myöskin tuo ulkomaailma, joten tekoni vaikuttavat väistämättä myös tuohon ulkoiseen maailmaan.
Tämän oivaltaminen pitäisi herättää meissä, meidän sisäisessä ajatusmaailmassamme suuren vastuun koko tätä havaitsemaamme maailmaa kohtaan.
Vain tämä sisäisessä maailmassa tapahtuva herääminen ja kumous on todellista muutosta, ei se että liitymme luulemassamme, erillisessä ulkomaailmassa sen järjestöihin ja puolueisiin ja oletamme niiden puolestamme tuovan muutosta ja ratkaisevan ongelmamme.

Toinen asia on sanonta: "sinun on oltava valona itse itsellesi".
Koska havaitsemamme maailma on vain oma tuntematon maailmamme, meidän on turhaa etsiä vastauksia ulkopuoleltamme.Me olemme tuo mysteeri.Ulkopuolelta emme voi löytää totuutta. Totuuteen ei ole tietä. Kun mysteeri on, on vain yksi olemassa maailmassa, maailmassa jonka salaisuudet ja rikkaudet eivät ole keneltäkään pois suljettu.


"Now it's time to leave the capsule if you dare

This is major Tom to ground control, I'm stepping through the door
And I'm floating in a most peculiar way
And the stars look very different today
Here am I floatin' 'round my tin can far above the world
Planet Earth is blue and there's nothing I can do".

Tell my wife I love her very much, she knows

-David Bowie, Space Oddity